Improvisaatiota, kakkua ja klovneriaa

Eräänä koeviikon päivänä jäämme istumaan opettajienhuoneen vastapäisille sohville. Viereemme istuu nuori aikuinen, johon emme oikeastaan kiinnitä huomiota. Muuten on hiljaista: kaikki ovat joko kokeissa tai kodeissaan. Lopulta Maarit Nopsanen, yksi koulumme äidinkielenopettajista, saapuu. Hän on toinen henkilöistä, joita haastattelemme kohta. Maarit on pirteä, kuten tavallisestikin. Hän huomaa myös Susanna Alanteen, ”Suskin”, toisen draamakurssin ohjaajan, joka sattui olemaan viereemme istunut nainen. Olemme kaikki äimistyneitä ja tervehdimme toisiamme. Siirrymme toisen kerroksen aulaan.

Suski ja Maarit kertovat, että tämän vuoden lokakuussa alkanut draamakurssi on keskittynyt improvisaatioteatteriin sekä klovneriaan, joihin erityisesti Suski on perehtynyt. Molemmat ovat olleet vetämässä kurssia monen monituista kertaa. Opettajien mukaan draamakurssin sisältö vaihtuu vuodesta toiseen ryhmän mukaan ja kurssit ovat olleet suosittuja. Maarit kertoo, että vaikka draamakurssi on usein niin rankka prosessi, että sitä on pitänyt itkeä kumppanin olkaa vasten, aina on saanut jostain uutta innostusta seuraavaan vuoteen. ’’Kun esitys on ohi ja kauheasti kehuja yleensä tulee, niin joku tulee sanomaan: ’Hei, mul ois idea’, ja minä olen heti sitä mieltä, että ’Joo!’’’, hän naurahtaa.

Koeviikon viimeisenä päivänä saavumme koulumme juhlasalin eteen odottamaan draamakurssin harjoituksia. Molempia jännittää. Opiskelijoiden keskuudessa vallitsee innostunut fiilis, ja heistä lähtee iloinen pälpätys. Oppilailla on viikset ja pellenenät, ja ilmassa lentää huvittuneita kommentteja molemmista. ”Pornoviikset”, joku sanoo nauraen.

Siirrymme saliin, ja yleisten asioiden käsittelyn jälkeen kaikki rupeavat puhumaan ruokailusta. Maarit selittää meille: ”Torstaina aina ruokaillaan”, vaikka on keskiviikko. Hämmentävää. Puoliksi melkein odotimme, että ”ruokailu” olisi ollut jokin outo lämmittelyharjoitus, mutta oppilaat ja vetäjät kaivavat esiin patonkeja, erilaisia tuorejuustoja, keksejä ja kakkua, samalla kun me ihmettelemme vierestä. Keksintuoksu on täyttänyt ilman, eräs kurssin oppilaista soittaa pianoa, ja salissa on iloinen tunnelma.

Kysymme ensimmäiseksi, miten opiskelijat ovat päätyneet kurssille ja mitä he tekevät siellä. ”Draamalaama”, vastaa Virpi Väinölä eli Wind pokkana. ”Leikitään?” heittää Emma Klementtilä toiseen kysymykseen spontaanisti, kuten kurssin henkeen kuuluu, ja nauraa päälle.

Oppilaat kertovat, että he ovat tehneet erilaisia improvisaatioharjoituksia sekä sisäisen luovuuden ilmaisua. ”Emmä tiedä.. toi kuulostaa niin järkyttävältä”, pohtii Tuisku Hiltunen edellistä. Lämmittelynä heillä on ollut hämmentävän kuuloisia leikkejä, kuten sellainen, jossa oppilaat kuulemma juoksevat ympäri salia kiljuen ja öristen.

Klovneriassa ollaan vakavasti hassuja. Se on myös asenne ja olemisen tapa. Lisäksi tärkeätä klovneriassa on improvisaatio. Kun improvisoidaan, näytellään ilman käsikirjoitusta ja ideat tulevat lennosta, kesken näytelmän. Oman minuutensa liioittelu on tärkeä osa klovniutta.

Kun oppilailta kysytään, mikä on ollut kurssissa parasta, välitön vastaus kuuluu: ”Ruoka.” Sille nauretaan makeasti, ja Tuisku pääsee ääneen: ”Parasta täs on mun mielestä ollut yhteishenki ja leikkiminen, just semmonen, että sitä vapautuu ja rentoutuu.” Moona Juvonen on samaa mieltä: ”Niistä ihmisistä tulee semmosii läheisii ja oppii luottamaan ryhmään ja pystyy olemaan oma ittensä, kokeilemaan kaikkea. Ja sit kun on tarpeeks hyvä ryhmä, niin pystyy myös esittämään ilman että ajattelee yleisöä ja pelkää sitä.”

Tällä ryhmällä vaikuttaa ainakin olevan hyvä yhteishenki: salissa raikaa puhe ja nauru. Yhteishengen takia ryhmässä on helppo tehdä mokia. Haastateltavamme vakuuttivat, että myös ujot sopivat joukkoon, sillä kurssilla vapautuu ja rupeaa uskaltamaan.

Ainut miespuolinen oppilas, jonka näemme salissa, Ossi Kangasharju, tyytyy paljon universaalimpaan vastaukseen: ”Bläääää… Kaikki! Kaikki on kivaa.” Ossilta kysyimme myös, onko ollut vaikeaa eläytyä täysillä näyttelemiseen, kun on salillinen tyttöjä ympärillä? ”Eei sillä oo väliä. Ei ole sukupuolikysymys tämä”, Ossi vastaa. Loistavaa, kommentoimme. ”Niin on. Olen.”

Lopuksi pääsimme vielä vähäksi aikaa seuraamaan kurssilaisten harjoituksia joulujuhlaa varten. Oppilaat kiskovat päälleen hassunkuriset ja värikkäät asunsa, innostuksen kasvaessa suuremmaksi joka hetki. He menevät rinkiin ja sheikkaavat eli ravistelevat raajojaan ja kasvojaan pitäen samalla hullunkurista ääntä. Suski karjaisee: ”Klovnit esiin!”, ja kaikki laittavat yhtenä miehenä pellenenät kasvoilleen, kääntyen kuitenkin siten, että kukaan ei näe heidän tekevän niin.

Ihmettelemme tapahtumaa, kunnes Maarit ystävällisesti selittää syyn. Klovninenä on maailman pienin naamio, ja kun se pistetään nenälle, muututaan klovniksi. Klovni on eri henkilö, jolla ei ole estoja, joten se on pidettävä erossa arkiminästä. Sen takia kukaan ei saa nähdä, kun oppilas laittaa punaisen nenänsä päälleen.

Tämän jälkeen oppilaat nousivat lavalle ja varsinaiset harjoitukset alkoivat. Lavalla tapahtui kaikenlaista, muun muassa kommelluksia, naurua, mietintätaukoja ja hämmennystä. Sähellyksestä huolimatta lavan tapahtumat olivat riemukasta katsottavaa, ja parhaiten mieleen jäi kommentti ’’Missä Pokémon, siellä minä!”. Lopulta poistumme vähin äänin ja hyvillä mielin.